22 vuotta ja kahdeksan täyspitkää on ura, jota on pakko
kunnioittaa, piti sitten bändistä tai ei. Satyriconin kohdalla, ja ennen
kaikkea tällä todennäköisesti ensimmäisellä sekä samalla viimeisellä blogissa
julkaistulla arvostelulla, siirryn härskisti suoraan henkilökohtaisiin
muisteloihin, kunnioittamatta vitunkaan vertaa yhtyeen aikaisempia tuotoksia.
Miksi? Because I can. Satyriconin kaksi ensimmäistä levyä ”Dark
Medieval Times” sekä ”The Shadowthrone” ovat itselleni edelleenkin norja black
metallin merkkiteoksia, mutta nyt tulee se varsinainen isku päin monien
Satyricon-fanien kasvoja; ”Nemesis Divina” oli ja on edelleenkin paska levy. ”Mother
North” kaltaisine hittibiiseineen, yhtye ei enää ollut se sama Satyricon johon
aikoinaan ihastuin. Tissivideot, Jyrki-esiintymiset, liika oli liikaa. Mutta ennen
kaikkea musiikillisesti ”Nemesis Divina” oli selkeästi yhtyeen tuotetuin levy,
ja sen kyllä kuuli. Tavallaan sen olisi hyväksynyt ihan minkä tahansa muun
bändin levynä, itse kaipasin enemmän sitä primitiivistä Satyriconia.
Jo vuonna 2006 julkaistu ”Now, Diabolical” lupaili
kokeellisemman ja massiivisemman kokeilun jälkeen, että yhtye alkaa pikkuhiljaa
palata siihen, missä duetto Satyr sekä Frost ovat parhaimmillaan. Sillä
parhaimmillaan yksinkertaisuus on kaunista, ja viimeistään vuoden 2008 ”The Age
Of Nero” todisti sen. Ihan sama mulle loppupeleissä, jos joku nyt haluaa sitä pohjoisäitiään
kuunnella, niin olkaa hyvät. Väitän silti, että ”Black Crow on a Tombstone” sekä ”Last Man
Standing” ovat kovimpia biisejä Satyricolalta sitten ”Into The Mighty Forest”
aikojen.
No, mitä tulee uuteen levyyn, joka kantaa perin väsyneesti
nimeä ”Satyricon” (oikeasti, eikö ny vittu muuta nimeä keksinyt?), niin
vastaanotto tässä päässä on perin ristiriitainen. Levyn käynnistävä intro ”Voice
Of Shadows” sekä varsinainen avausraita ”Tro Og Kraft” kuulostavat hetken
siltä, että yhtye yrittää edelleen päästä takaisin 1990-luvun tunnelmiin.
Valitettavasti vain lopputulos ei ole täydellinen, hetken innostumisen jälkeen,
”Satyricon” levyn alkupuoli on käytännössä keskinkertaista ja melko ontolta
kuulostavaa black metallia.
No, tähän saadaan onneksi (?) korjaus, tai en nyt itse
asiassa ole edes varma tuosta onneksi sanasta, puolessa välissä levyä, kun Sivert
Høyemin laulama ”Phoenix” pistetään ilmoille. Satyricon-slovari puhtailla
lauluilla? Joo, nyt piti taas raapia hetken päätänsä, että mitä vittua ja ennen
kaikkea miksi? Itseasiassa kyseinen kappalehan on ihan hyvä, se vaan on AIVAN
TÄYSIN VÄÄRÄLLÄ LEVYLLÄ. No niin, jatketaan. Loppulevyn parhaimmistoa on
ehdottomasti ”Nekrohaven”, joka koukuillaan varmasti tulee olemaan myös yksi
varma hitti yhtyeen keikkasettiin.
Mitä levystä jäi loppupeleissä käteen? Jopa etukäteen
julkaistu ”Our world, It Rumbles Tonight” on tylsähkö, ja oikeastaan yllämainittu
”Nekrohaven” pelastaa valtaosin levyn plussan puolelle. Pääasiassa ”Satyricon”
on keskinkertaista intohimotonta black metallia, jota todennäköisesti myydään
aivan vitusti nimen ja ison lafkan takia.
Väsynyt yritys levyn lopussa ”The Infinity of time and space”,
kuulostaa jopa siltä, että herrat ovat itsekin tajunneet levyn kuulostavan
liian kolkolta. sillä kappaleen metalliosiot ovat selkeästi muuta levyä
jykevämmän kuuloiset. Valitettavasti ko. kappale on ryssitty huonoilla
akustisilla osioilla, venytetty liian pitkäksi, eikä lähde koskaan kunnolla
lentoon.
Kollegani kertoi, kuinka hänellä pisteet nousevat sitä
mukaan, kuinka paljon levyä on kuunnellut. Valitettavasti itselläni reaktio on
täysin päinvastainen. ”Satyricon” on pelkästään epäonnistunut yritys palata
1990-luvulle, joka vielä kaiken lisäksi sotketaan omituisella slovarilla, mikä
ei millään tavalla sovi levyn kokonaisuuteen. Ei se toimi. Lisää nekrohavenia
tai olkaa vaikka vittu hiljaa muuten.
5/10
