Joku voisi luulla, että olisin perjantai-iltana jossain päin
Helsinkiä viettämässä iltaa. En ole, olen kotona. Joku voisi myös luulla, että
jos kerran olen kotona, niin varmastikin juon limpparia. En juo, juon kaljaa.
Joku voisi myös luulla, että olen umpijurrissa ja huono isä, kenties jopa soittaa
lastensuojeluviranomaisille, että tämmöistä täällä saatana Espoossa tapahtuu.
En ole jurrissa, olen ammattilaisena juonut 6 pientä koffin tölkkiä, ajattelin
kyllä riipaista toiset mokomat vielä menemään (toimitus huomauttaa – Eli saatan
olla lopputekstiä kohden jurrissa).
Mun alkoholinkulutus ei nyt ollu kuitenkaan se pointti tällä
tämän päivän blogikirjoitukselle, vaikka joku voisi luullakin niin, vaan
luuleminen asioista ilman faktoja. Onko tämä maailma oikeasti mennyt siihen
pisteeseen, että ihmiset elää elämäänsä ajatellen, mitä ”joku voisi luulla”? Mä
olen kuullut tätä paskaa jo yläasteajoista asti, kun ulkonäköni muuttui sen näköiseksi,
että joku varmaan luuli minun palvovan saatanaa tai jotain muuta paskaa. Ja
pahimmillaan tämä luuleminen asioista oli ehkä ammattikoulun alussa, kun
kasvattamani pitkät kynnet lakattuina mustiksi saivat monet ajattelemaan, että
jokuhan voi luulla sua vaikka homoksi. Voi vittu, mitä sitten. Ne, jotka mut silloin
tunsi ja tuntee vieläkin tietää, etten ole ollut homo enkä tule olemaankaan.
Mutta sekään ei nyt ollut tämän kirjoituksen pointti, vaikka
joku voisi luulla niin. Pointti oli tässä helvetin luulemisessa, mikä kävi ilmi
tuossa eilen, ku ajattelin ottaa puolivuotiaasta tyttärestäni kuvan kaljatölkki
kädessä. Ai, miksi? Siksi, että se himoitsi sitä koko ajan, varmaan kirkkaan
punaisen värin takia. Miksi mä halusin siitä kuvan? Siksi, että se olisi ollut
mun mielestä vitun hauskaa. Mutta jokuhan olisi voinut luulla, että juotan
tytölle alkoholia. Päivän uutinen: Mä en ole niin vitun tyhmä, että semmoista
tekisin.
Mä ymmärrän mun avovaimoni pointin, että joku voi luulla
sitä sun tätä, mutta sitä mä en ymmärrä, miksi ihmiset hyväksyvät tämän? Mä
olen elänyt koko aikuisikäni sillä tavalla, että mua ei yksinkertaisesti kiinnosta,
mitä muut voi luulla asioista. Tosiasiat on eriasia, totta kai mäkin ajattelen
elämässäni asioita, että en mä voi tehdä sitä sun tätä, koska jos joku saa
tietää, niin paskaa tulee niskaan. Se on täysin eriasia. Mä en ala vittu
elämään mun elämääni sillä perusteella, että jengi voi luulla jotain.
Asiasta 666:nteen (joku varmaan luulee mun palvovan
saatanaa), pakko hehkuttaa mun loistavaa työnantajaa, joka taas ystävällisesti
katsoi mun kesän festarimenolistan läpi ja totesi, että ”kyllä nää hoituu”. Tää
asia on yks meikäläisen firman parhaista puolista. Vaikka välillä joutuu itsekin
venymään pitkiin päiviin, niin ne venymiset myös maksetaan takaisin.
Kesähän nyt muutenkin onneksi helpottaa taas näitä
siviilihommia. Joku voisi luulla, että musiikkitoimittajakin saisi palkkaa,
mutta valitettavasti tässä saa ajella kyllä ihan täyspäiväistä työpäivää
autolla. Eikä siinä mitään, vaikka joku voisi luulla, että mulla ei ole aikaa
kaikkeen, kun on nuo lapsetkin. Kyllä mä olen delegoinut asiat suhteellisen
hyvin, tosin kesällä yritän kyllä pitää pari viikkoa lomaa yhtä aikaa sekä
paskakuskin, että mediapersoonan duuneista ja viettää aikaa lasten kanssa. Katsotaan, onnistuuko?
Joku varmaan luulee tän tekstin olevan täyttä paskaa. Tässä
mun vastaus: Mua ei kiinnosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti